Entä jos en olekaan yli-ihminen?

Ensinnäkin - pahoitteluni pitkästä hiljaisuudesta - olen alkanut tehdä kirjoitustöitä muillekin kuin itselleni, joten diabetesblogi on jäänyt hieman jalkoihin. Nyt halusin kuitenkin kertoa asiasta, jonka epäilen johtuvan sairaudestani. Kiinnostaisi kuulla, onko teillä muilla samanlaisia fiiliksiä ja mitä ne aiheuttavat.

Voiko ihminen olla yli-ihminen?

Kyseessä on eräänlainen yli-ihmisyyden tai ylisuoriutumisen tavoittelu. Tarkoitan yli-ihmisyydellä sitä, että vaadin itseltäni jatkuvasti enemmän kuin mihin olen kykeneväinen. Enemmän, kuin mihin taitoni riittävät. Haluan olla enemmän kuin ihminen, jolla on rajalliset taidot, rajallinen aika ja rajalliset voimavarat. Ihan mahdollista, vai mitä? :)

Luulen kehittäneeni tarpeen siksi, että lääkärit ja hoitajat ovat kertoneet minulle lyhyemmästä eliniänodotteesta, pidemmistä paranemisajoista tavallisissakin sairauksissa, kykenemättömyydestä tiettyihin ammatteihin jne., enkä ole halunnut hyväksyä asiaa. Olen halunnut sairaudestani huolimatta osoittaa, että kykenen siihen mihin muutkin, jos vain haluan.

Lukion historianopettajamme kertoi joskus henkilöstä, joka oli niin itsevarma, että hän tapasi sanoa "JOS minä joskus kuolen". Minulla on vähän sama fiilis - olen kuolematon ja erehtymätön, eikä minulle tule tapahtumaan sitä mitä tapahtuu muille. Luulen pystyväni enempään kuin muut, enempään kuin minä itse - ja petyn, kun en pystykään.

Jännitän esimerkiksi julkisia esiintymisiä, koska pelkään, että paljastun inhimilliseksi; poskeni alkavat punoittaa tai unohdan sanoa jotain, mitä olin suunnitellut sanovani. Esiintymisjännitys ei toki riipu sairaudestani millään tavalla., en vain halua olla millään tavalla heikko muiden nähden.

Turha tunne?

Tunnistan jollain tasolla tavoitteluni turhuuden - entä sitten, jos en olekaan yli-ihminen? Ei ole kukaan muukaan. Ei minun tarvitse olla täydellinen. Riittää että olen oma itseni ja teen parhaani. Olen onneksi päässyt eroon täydellisyyden tavoittelusta asioiden suhteen - olin joskus ihan mahdoton tässäkin! - vaan en itseni suhteen.

Tiedän kykeneväni oppimaan ihan hirveästi uutta. 10 vuotta sitten ainoa kädentaitoni oli näppiksen näpyttely - nyt askartelen, virkkaan, huovutan ja kohta toivottavasti ompelenkin ilman kaavoja ja ohjeita. Olen omaksunut vuosien varrella erilaisia työtehtäviä ja kehittänyt asioita, joissa minulla on itsellänikin ollut paljon kehittymistä. En pelkää, että minulta vaaditaan paljon, oli vaatija sitten joku muu tai minä itse.

Mutta sitä pelkään, että joku luulee minun olevan heikompi tai tyhmempi yksilö sairauteni takia. Minulla on jatkuva tarve todistella, etten ole sen huonompi kuin muutkaan. Että sairauteni on hyvin hanskassa ja kykenen tekemään saman kuin muutkin, ellen jopa enemmän. Että olen fiksu sairaudestani huolimatta.

Muistaakseni kukaan ei ole koskaan epäillyt kykeneväisyyttäni sairauden takia, ainakaan päin naamaa. Mutta olen kerännyt kiukkua ihan varmuuden vuoksi :D

Luontokappale opetti sen, mihin ihmismieleni ei kyennyt

Tajusin asian kunnolla vasta viime viikolla. Yli-ihmisyysongelmani aiheuttaa nimittäin myös "monkey see, monkey do"-ilmiön. Jos joku muu kykenee tekemään jotain, miksen minäkin? Olenhan fiksu ja kykeneväinen, kuolematon ja erehtymätön - pystyn samaan kuin muutkin ihan vain kopioimalla käyttäytymismalleja. Tai niinhän minä kuvittelen.

Elän miehen kanssa, jolla on ollut useita koiria elämänsä aikana. Nykyisen kanssa hän on viihtynyt kahdeksan vuotta. Terrieriksi koira on kovin rauhallinen ja äänetön, ja arvostan kovasti sen tottelevaisuutta ja älykkyyttä. Arvostan miestäni, koska hän on kouluttanut koirastaan näin erinomaisen.

Mieheni käy koiran kanssa lenkillä niin, että koira saa juosta vapaana vierellä. Samoin se on vapaana silloin, kun olemme lenkillä kolmestaan. Sitä pidetään hihnassa vain esimerkiksi toisten koirien lähellä tai ihmisjoukossa.

Alkuun, jos olimme koiran kanssa lenkillä kaksin, en uskaltanut pitää koiraa vapaana. Se ei välttämättä totellut edes hihnassa, joten en luottanut, että se tottelisi minua vapaana ollessaankaan.

Olin ihan maassa, kun en uskaltanut tehdä samoin kuin mieheni. Apina näki, apina halusi kopioida, mutta apina ei pystynyt tekemään. Välillä jännitti olla kotonakin koiran kanssa kaksin, kun en tuntenut sen tapoja, ilmeitä ja eleitä. Mitä jos se haluaa ulos, mutta en ymmärrä? Mitä jos se suuttuu, kun olen sen lähellä? Onkohan minusta sittenkään laumanjohtajaksi?

Pettymys pääsi yllättämään, koska en osannut suhteuttaa mieheni historiaa omaani. Olen itse omistanut ja hoitanut lähinnä kissoja, joten tunnen kyllä niiden eleet ja saan ne luottamaan itseeni. Koirakokemukseni sen sijaan ovat hyvin harvassa ja kovin moninaiset - olen nähnyt hyvin ja huonosti koulutettuja koiria ja kokenut niiden kanssa onnistumisia ja pettymyksiä. Kotona minulla ei ole koskaan majaillut koiraa niin pitkään, että olisin ehtinyt oppia tuntemaan sen paremmin.

Vaan nytpä puhun koiraa jo jonkin verran. Olen oppinut tulkitsemaan koiran eleitä, enkä jännitä sen seurassa. Uskallan pitää sitä vapaana lenkeillä - en niin paljon kuin mieheni, mutta uskallan kuitenkin. Olen edelleen aika varuillani tuntemattomissa paikoissa, tuntemattomien ihmisten ja koirien lähellä. Mutta kaksin meillä menee kivasti.

Koiraa ei kiinnosta, pystynkö ajamaan työkseni taksia

Koiran kanssa olo on opettanut, että on ihan OK, ettei kykene tekemään kaikkea mitä muutkin. Ei ainakaan kannata olettaa kykenevänsä samaan heti - koiran luottamuksen saavuttaminen vaatii aikaa. Ennen kaikkea se on opettanut, ettei sairauteni vaikuta laumanjohtajuuteeni - koira ei mieti mennyttä tai tulevaa, sen käyttäytymiseen vaikuttaa vain tämä hetki. Sitä ei kiinnosta, elänkö vielä 30 vai 50 vuotta, tai pystynkö ajamaan työkseni taksia. Sitä kiinnostaa, kuinka hyvin kohtelen sitä juuri nyt.

Ja miksi kyvyttömyyteni taksiyrittäjyyteen pitäisi kiinnostaa minua tai muitakaan? En voi ajaa työkseni taksia, siispä en sitä tee. Sen sijaan voin tehdä montaa muuta asiaa - jos joku ei siihen usko, olkoon uskomatta. Ei siis liene katastrofi, että olenkin vain ihminen. Vielä kun sisäistäisin tämän itse ;)

Viehättävä ja helppo

Tein töissä esityksen eräästä tietojärjestelmästä. Kuvasin sen tahtotilaa sanoilla "viehättävä" ja "helppo" - jotta käyttäjät viihtyvät softassa pitkiä aikoja, sen täytyy olla viehättävä ja erittäin helppokäyttöinen. Voisin sanoa samaa tahtotilastani tämän kesän suhteen: halusin viettää viehättävän ja helpon kesän, ainakin mitä tulee diabeteksen hoitoon.

En ole meteorologi, mutta uskaltaisin väittää (tilastojenkin valossa), että mennyt kesä oli helvetin paljon keskimääräistä lämpimämpi. Omalle lomalleni sattui turhan monta hellepäivää. Turhan monta siksi, että en viihdy kuumuudessa. Ennen kesää ja etenkin helteiden aikaan olin huolissani siitä, miten pärjään sokereiden kanssa. Kuten olen aiemmin kertonut, toissakesä ei mennyt ihan putkeen - pari kertaa verensokeri laski ja laski, eikä noussut millään, ja pelkäsin pyörtyväni siihen paikkaan.

Näin syyskuussa uskallan jo todeta, että intiaanikesä meni, mutta raatokärpäsiä ei tullut! Tämä hämmentää minua, koska lämmöt olivat vastaavia kuin viime kesän "ongelmatapauksissa", ja oletin sokereiden laskun liittyvän pelkästään lämpötilaan. Oletin, että yli 25 asteen lämpö ja Lantus eivät sovi yhteen. Tänä kesänä kämpässä oli kuitenkin yli 26 astetta useamman viikon ajan, mutta viime kesää vastaavia hypoja ei tullut.

Insinöörinä epäjohdonmukaisuudet ärsyttävät minua suuresti. En keksi muuta eroa näillä kahdella kesällä kuin niiden välissä tapahtuneen glukoosisensoroinnin. Sensorin tulosten perusteella lääkkeenottoaikaani siirrettiin: hypokesänä otin Lantuksen klo 18, tänä kesänä nukkumaanmennessä. Voin vain olettaa, että hypot karsiutuivat pelistä myöhäisemmän pistosajankohdan takia - lämpötilan ja yleisen aktiivisuuden yhteisvaikutus oli ehkä ratkaisevampaa kuin pelkkä ulkolämpötila: nukkumaanmennessä en riehu niin paljon kuin kuudelta illalla :)

Tosin: vaikka Lantus ei aiheuttanut hypoja, helle aiheutti joitakin, enkä muista aiemmin kokeneeni niin voimakkaita hypotuntemuksia. Eritoten mieleeni jäi Jyväskylässä kokemani - oltiin kavereiden kanssa kaupoilla ja kävellessä tuli huono olo. Yhtäkkiä tuntui, että mun sydän hyppää kurkkuun, hikoilutti ja tärisytti. Eka ajattelin hörppineeni liikaa kahvia aamiaisella (ts. kofeiiniöverit), mutta jalkojen heikotus sai epäilemään hypoa. Mittasin: sokeri oli alle neljän, joten lähdin lähimpään kauppaan ostamaan limsaa - saisinpa janon sammutettua samalla! Ärsytti kassajonossa aika lailla, kun a) jonotin, vaikka diabeteskorttia vilauttamalla olisin varmaan saanut etuilla ja b) edellä oleva täti vitkutteli, kun ei osannut päättää, minkä merkkisellä tupakalla keuhkonsa pilaisi! Ja päätyi hitto vie ottamaan koottavia, eikä kassatäti ollut varma, mistä eri osaset löytyy! No, onneksi sain limun, se auttoi ja olo meni ohi.

Nyttemmin hypot ovat rauhoittuneet, mutta toki niitä edelleen satunnaisesti on. Onneksi syksy on luonnostaan viehättävää ja helppoa aikaa: lämpötilojen laskiessa myös verensokereiden heilahtelut ovat paremmin ennustettavissa. Siksi olenkin ottanut projektiksi iltalenkkeilyn testaamisen - jos ei muuten ole hankala elämä, niin hankaloitetaan sitä tarkoituksella! Mutta siitä projektista lisää tuonnempana :)

Kun virta loppuu, pelko saa vallan

Tiedätte elokuvan "Mission: Impossible - Ghost Protocol". Tässäpä kuva "lempparikohtauksestani" leffassa: Tomppa Cruise meinaa tippua Burj Khalifan seinältä, kun kiipeilyhanskasta loppuu virta ja pito. Kuvan katsominenkin riittää siihen, että huimaa ja vatsan pohjassa tuntuu pahalta. Kyllä, minulla on paha korkean paikan kammo.

http://www.imdb.com/media/rm3173233408/tt1229238?ref_=ttmi_mi_all_sf_10

Kävin aikoinaan katsomassa kyseisen elokuvan teatterissa. Onneksi esitys ei ollut 3D:nä - en pystynyt katsomaan kohtausta edes lättä-screeniltä tärisemättä ja hikoilematta. Käteni olivat jääkylmät, mutta hikoilivat. Pelkäsin hemmetisti. Kesti jonkun aikaa palautua tunteesta.

Diabetes aiheuttaa myös pelkoa. Pelkoa siitä, että verensokeri laskee äkillisesti, eikä sitä pysty korjaamaan. Pelkoa siitä, että ei hoida itseään hyvin, ja sairastuu vakaviin lisäsairauksiin. Pelkoa siitä, että jää ulkopuoliseksi, koska tarvitsee säännöllisempää elämää kuin muut nuoret aikuiset.

Korkean paikan kammo ja diabeteksen aiheuttama pelko eroavat siinä, että diabetespeloista ei täysin pääse eroon koskaan. Korkean paikan kammossa pelko vaivaa vain korkeilla paikoilla (tai niitä katsoessa), ja sellaisia tilanteita pystyy halutessaan välttämään. D-pelko ei ehkä ole niin näkyvää, fyysistä ja intensiivistä kuin korkean paikan kammo, mutta siitä kärsii jatkuvasti. Hetkittäin sen voi unohtaa ja hetkittäin se kymmenkertaistuu. Eroon siitä ei pääse.

Pahin pelkoni on kokea niin paha hypoglykemia, etten pysty enää pitämään huolta itsestäni. Kuten kerroin toisessa postauksessani, se on pari kertaa tuntunut olevan todella lähellä. Tiedän, että on diabeetikkoja, jotka ovat kokeneet ko. tilanteen, jopa monta kertaa. Olen siis onnekkaiden joukossa. Lisäsairaudetkin pelottavat, mutta niihin onneksi saa hoitoa ja niiden pahenemista voi ehkäistä hyvällä hoitotasapainolla. Yksin asuvalle yölliset hypoglykemiat ovat paljon vakavampia juttuja - entä jos jonain yönä menetän tajuntani enkä enää herääkään?

Kehuskelematta totean olevani hyvä hallitsemaan mieltäni. Pystyn olemaan rauhallinen ja tekemään järkeviä päätöksiä hankalissakin tilanteissa. Jos joku on ilkeä minulle, pystyn siirtämään ärtymyksen tunteet sivuun ja käyttäytymään hallitusti toista kohtaan. Haluaisin myös todeta olevani diabetespelkojeni yläpuolella ja hallitsevani niitä, mutta niin ei ole.

Nimim. kämpässä 26 astetta lämmintä, tuuletin puhaltaa suoraan minua kohti ja alan olla kylmissäni. Mutta en sammuta tuuletinta ihan vielä. En halua ottaa riskiä, että Lantus imeytyy liian nopeasti näin kuumassa ja koen taas saman kauheuden, jonka koin viime kesänä. En halua kokea sitä enää ikinä.

Helppo nainen, helppo elämä

"Olisipa kaikki yhtä helppoja kuin sinä!" - kommentti, jota tykkään kertoa ihmisille sopivan hetken tullen. Ja mihinkäs muuhunkaan kommentti liittyisi kuin silmänpohjakuvauksiin: hoitaja, joka ottaa kuvani, sanoi näin minulle, kun kävin kuvattavana pari vuotta sitten. Jäi mieleen ja hymyilyttämään, koska kommentti oli niin vilpitön, aito, ja silti ei sopinut tilanteeseen yhtään...

Aika mauton aloitus, sori. On vaan niin kiva tietää, että kaikkien silmänpohjakuvat eivät onnistu yhtä helposti: tipat silmiin, 10 min istuskelua, pimeään huoneeseen, pää telineeseen, kamera ottaa kuvat ja homma on siinä.

Siis kiva mulle. Ei kiva niille, joille tipat eivät tehoa kerralla, vaan niitä tiputellaan silmiin useampia kertoja (kirvelee muuten aika ikävästi!). Tai niille, joiden kuvat eivät onnistu ekalla räpsäyksellä, vaan silmä on liian kiinni tai pää heilahtelee tai... En edes tiedä, mikä kaikki voi mennä pieleen, mutta mä olenkin helppo nainen!

Enivei, diabeetikkona käyn säännöllisesti silmänpohjakuvauksissa. Lyhyesti sanottuna: kuvia otetaan, jotta pystytään ennakoimaan yksi diabeteksen lisäsairauksista: diabeettinen retinopatia. Aiemmin kuvia otettiin joka toinen vuosi, mutta koska lääkäri on bongannut kuvistani silmänpohjamuutoksia, käyn nykyään kerran vuoteen.

Mitä kuvauksessa tapahtuu?
Valmistautukaa hyvin tieteelliseen selitykseen.

Hoitaja tiputtaa molempiin silmiin tippoja, jotka saavat pupillit laajenemaan ja jotenkin lamauttavat silmän niin, että lähinäkökyky katoaa. Lähinäöllä tarkoitan siis sanotaanko 0-50 cm etäisyyttä silmistä. Kaikki sillä etäisyydellä oleva näkyy todella sumeana. Tarkkanäköiselle ja silmälasittomalle tosi outo tunne, kun ei voi tarkentaa katsettaan lähelle!

Noin kymmenen minuutin odottelun jälkeen hoitaja käy katsomassa silmät - jos pupillit ovat sopivan laajentuneet, voidaan kuvaukset aloittaa. Jos eivät ole, laitetaan lisää tippoja.

Kuvauksia varten huone pimennetään. Kuvattava laittaa päänsä alla olevan näköiseen pömpeliin ja tuijottaa vilkkuvaloa laitteen sisällä. Hoitaja räpsäisee kuvat molemmista silmistä kirkkaan salamavalon kanssa, jesjes! Kuvat tallennetaan koneelle ja lääkäri kertoo tulokset seuraavalla diabeteskontrollikerralla.

Silmänpohjakuvauslaite

Kuvausten jälkeen

Kuvauksen jälkeen silmä näyttää siltä kuin henkilö olisi aineissa. Pupilli on valtavan iso myös pimeässä ja silmät ovat niin valonarat, että niitä joutuu siristelemään työkseen - varsinkin aurinkoisella ilmalla. Kiitän vallitsevia sääolosuhteita siitä, että tänään pääsin kotiutumaan sateisessa ja synkässä säässä! Siltikin jouduin käyttämään aurinkolaseja häikäisyn estämiseksi.

Pupilli kuvauksen jälkeen - kuva otettu luonnonvalossa päivällä

Oma lähinäköni alkaa palautua noin tunti kuvauksen jälkeen. Pupillit sen sijaan eivät ole palautuneet vieläkään, kuvauksesta on nyt aikaa 5½ tuntia. Eiköhän ne tässä illan mittaan...

En mielelläni lähde ihmisten ilmoille kuvauspäivän iltana, koska valo ärsyttää silmiä niin pitkään. Vaikka toisaalta olisi siistiä lähteä esittelemään narkkarisilmiä ja leikkimään vihaista - kerrankin olisi edes fysiologisesti uskottava :P

Kuski vai ei?

Ohjelappusessa sanotaan, että silmätippojen käyttö saattaa vaikeuttaa autolla ajoa 2-3 tuntia kuvauksen jälkeen. Nuorempana en uskaltanut ajatellakaan, että ajaisin kuvauksista kotiin. Sain aina jonkun kuskiksi - jos en muuta niin bussikuskin. Tai saatoin kävellä kaupungille odottelemaan kyytiä.

Nykyään, vaikka olisi aurinkoistakin, saatan hyvinkin ajaa autolla kotiin. Syy 1) ei tarvitse kävellä kirkkaassa ilmassa vaan pääsee suljettuun koppiin istumaan. Syy 2) ei tarvitse odotella kuskia ja kärsiä valosta, vaan pääsee suoraan pimeään kämppään kulkematta valoruudun kautta.

On totta, että silmät ovat niin arat valolle, että niiden auki pitäminen on auringonpaisteessa tuskaa. Joudun siristämään niitä jo loisteputkivalonkin edessä! Mutta kun matkaa on vain pari kilsaa (jos sitäkään), sen kestää.

Syy siihen, että rohkaistuin ajamaan autolla kotiin kuvauksista oli vanhempi herra, jolle juttelin aikoinaan sairaalan käytävällä tippojen vaikutusta odotellessa. Hän sanoi ajavansa kuvausten jälkeen mökille parin tunnin matkan. Ja silloin oli aurinkoinen keli! Päätin, että jos hän kykenee siihen, ehkä itse kykenen ajamaan 5 km kotiin. Nykyään matka siis vielä lyhyempi.

Tai ehkä ajan itse, koska en halua vastaanottaa apua keltään. Haluan pärjätä yksin, koska sinkkuna on pakko. Noh, jätetään nämä itsesäälijutut toiseen postaukseen ;)

Kesä ja raatokärpäset

Kesähelteet ovat saapuneet Suomeen. Joka päivä tällä viikolla lämpötila on ollut yli 25, vähintään kämpän sisällä, jos ei muuten. Useimmat ihmiset ympärilläni nauttivat tästä, minä en. Niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin, helteillä kuolemanpelkoni tuppaa pahenemaan.

En ymmärrä etelään matkaajia. 25 asteen lämpötila alkaa olla sietokykyni rajoilla. Jo siksi, että kasvot alkavat punottaa, hiki virrata, olo on tukala ja yöunet jäävät huonolaatuisiksi. Mutta myös siksi, että verensokerilla on taipumus laskea lämpimässä.

Jälleen kerran - en tiedä, millainen olo helteillä olisi, jos minulla ei olisi diabetesta. Olen unohtanut, tykkäsinkö lapsena kuumasta ilmasta. Silloin toki taisin viettää suurimman osan kesästä järvessä läträten - nykyään ei maita uintikaan ennen kuin vedenlämpö on yli 21 :P

Enkä muista edes, että aiemmin olisi ollut juurikaan ongelmia verensokerin heittelyiden suhteen. Viime vuosina ongelmat ovat korostuneet varmaankin siksi, että pitkäaikaissokerini on hyvä - aiemmin se on ollut korkea, jolloin verensokerin laskuja ei ole niin äkisti huomannut.

Mutta viime kesä oli suoraan sanottuna aika helvettiä. Etenkin ne pari kertaa, kun pelkäsin kuolevani siihen, ettei verensokeri nousekaan.

Ensimmäiset pari kertaa kamppailin verensokerin kanssa juhannuksena. Lämpötila oli kai 28 nurkilla ja söimme iltaruokaa joskus kuuden jälkeen. Olin ottanut juuri toisen päiväannokseni Lantusta (pitkävaikutteista insuliinia) ja lisäksi ruualle Humalogia.

Puoli tuntia ruuan jälkeen verensokeri alkoi yhtäkkiä laskea. Söin vähän jotain ja olo alkoi mennä ohi, kunnes viiden minuutin päästä sokeri alkoi laskea taas. Sittenpä se ei meinannut noustakaan. Hikoilin kuumuutta ja hypoglykemiaa, silmissä alkoi sumeta ja funtsin, että ambulanssi ei korpeen niin nopeasti ehdi, että saa minut turvaan.

Vaan söin kuin söinkin sokerin korkeammalle ja olo parani. Mutta pelotti tämän jälkeen aika helvetisti. Ja nolotti. Ei ole kivaa täristä ja hikoilla, kun muut vierellä miettivät, selviääköhän tuo.

Sama toistui seuraavana päivänä, jälleen iltaruuan yhteydessä. Tässä vaiheessa ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi verensokeri yhtäkkiä alkaa laskea niin rajusti, eikä suostu nousemaan, vaikka tankkaa mitä. Aloin pelätä kaikenlaisen lääkkeen ottamista helteellä.

Vähensin ateriainsuliinia tämän jälkeen aina kuumalla ilmalla. Pidin aina mukana enemmän kuin tarpeeksi siripirejä ja muita hiilaripitoisia ruokia, koska pelotti, että sama tapahtuu taas, enkä osaa ennakoida tilannetta. Jonkun aikaa sain olla rauhassa.

Kunnes heinäkuussa menin juhlimaan parin kaverin kanssa synttäreitäni ravintolaan. Pistin illan pitkävaikutteisen insuliiniannoksen ja lähdin ravintolaan kävellen. Matkalla hypotuntemukset alkoivat. Laskeskelin, että edellisestä ateriainsuliinista on niin kauan aikaa, ettei sokeri voi laskea kovin äkkiä. Joten nappasin pari siripiriä ja jatkoin matkaa.

Ravintolassa kuitenkin olo paheni lähes yhtä huonoksi kuin kotona juhannuksena. On vain aivan eri asia hikoilla vesiputouksen lailla keskellä ravintolaa kuin kokea sama keskellä metsää. Hävetti aivan helvetisti - eipä silti, enemmän siinä tilanteessa pelotti oma henkikulta.

Ehdin syödä lähes kokonaan ravintola-annokseni ennen kuin olo helpotti. Ja kyseessä oli ranskalaiset + hamppari, ei mitään vähähiilarista ravintoa. Synttärien juhliminen loppui aika lyhyeen tämän jälkeen, oli pakko päästä kotiin suihkuun. Vaatteet ja tukka olivat litimärkiä hiestä.

Tavallaan onneksi tapahtui mitä tapahtui - nyt pystyin päättelemään varmuudella, ettei kyse voinut olla Humalogin voimistuneesta vaikutuksesta. Ongelman täytyi siis johtua Lantuksen liian nopeasta imeytymisestä.

Googlailin vähän ja asia varmistui, muillakin diabeetikoilla oli ollut samoja ongelmia. Tästä lähtien olen pelännyt siis vain Lantuksen pistämistä kuumalla ilmalla! Onneksi lääkitykseni on vaihdettu klo 8:sta ja klo 18:sta klo 8:aan ja klo 23:een. Ilman viileys on todennäköisempää näihin kellonaikoihin myös hellepäivinä.

Viimeisimmän episodin jälkeen olen saanut olla rauhassa pahemmilta hypoilta. Edelleen verensokerin lasku helteillä ärsyttää, aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja väsymystä, mutta haittavaikutukset ovat paljon lievemmät kuin viime kesänä.

Toivon siis, että tämäkin kesä tuo tullessaan vain kärpäset - ilman etuliitettä.

Hiekkatietä ja jäätelöä

Ihmiset, jotka tuntevat minut, tietävät minut positiiviseksi, hymyileväksi ja iloiseksi ihmiseksi. Harva asia, sana tai tapahtuma saa yleistä positiivisuuttani horjumaan. Pääsiäisenä näin kuitenkin kävi.

Olen ottanut tavaksi, että harrastan liikuntaa aikaisintaan kaksi tuntia edellisen ateriainsuliinin pistämisen jälkeen. Tämä siksi, että pystyn ennakoimaan verensokerini käyttäytymisen edes kohtuullisella tarkkuudella - voimakkain ateriainsuliinin vaikutus on tällöin jo mennyt ohi. Suurilta laskuilta ja vaaratilanteilta pitäisi siis välttyä. Mutta joskus, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti, liikuntaa tulee harrastettua ennen kahden tunnin rajan ylittymistä. 

Olin pääsiäisen vanhempieni luona. He asuvat sen verran kaukana sivistyksestä, että viikonloppuisin sanomalehdet jaetaan keskitetysti vähän matkan päähän kodistamme. Lauantaisin ja sunnuntaisin vanhemmillani on tapana lähteä aamupalan jälkeen "postilenkille", mikä tarkoittaa reilun puolen tunnin kävelyä postilaatikolle ja takaisin. Jos lähden mukaan, en yleensä syö aamiaista ennen lenkkiä, jotta vältyn ikävältä ololta lenkin aikana tai sen jälkeen. Mutta yleensä siis skippaan lenkit aineenvaihdunnallisiin syihin vedoten. 

Nyt, koska oli niin mahtava ilma, teki mieli lähteä mukaan. Nälkä oli kuitenkin niin kova, etten malttanut jättää aamiaista syömättä. Jotta välttyisin hypoilta, ateriainsuliinia piti vähentää - mutta kuinka paljon? Jos vähennän liikaa, sokeri nousee liian korkealle, ja lenkki tuntuu tukalalta. Jos en vähennä tarpeeksi, sokeri laskee lenkin aikana liian alas. 

Mutulla paras: otin Humalogia 10 yksikköä, kun normaalisti olisin pistänyt 14. Söin aamupalan ja lähdimme matkaan. Otin varmuuden vuoksi suklaata mukaan, jos hypot olisivat sattuneet iskemään.

Eivät iskeneet. Minua uuvutti koko matkan - ensin epäilin syyksi huonoa kuntoani ja liiallista vaatetusta. Mutta kun uupumus oli niin kokonaisvaltaista ja tuntui solutasolla asti (outo tunne, diabeetikot varmaan tunnistavat tämän!), tajusin, että olin vähentänyt lääkettä liikaa. Kun lenkki oli ohi, menin sisälle tankkaamaan vettä janooni ja odottelin olon parantumista sohvalla. 

Mittasin sokerin, kun aamupalasta oli kulunut pari tuntia. Se oli 7,5. Olin kuin olinkin vähentänyt lääkettä sopivasti - liikunnan vaikutus vain tuli viiveellä mukaan kuvioihin. Vaan jos olisin ottanut lääkettä normaalisti (ts. liikaa), liikunta olisi takuulla laskenut sokerin jo lenkin aikana liian alas... 

Seuraavana päivänä lähdimme ostoksille autolla, jälleen aamupalan jälkeen. Eka stoppi oli Ristiinassa: isukki lähti eri kauppaan kuin minä äitini kanssa - sovimme, että hän tulee hakemaan meitä, kun on saanut omat ostoksensa hoidettua, ja jatkamme sitten matkaa Mikkeliin. Ihme kyllä olimme aiemmin valmiita äipän kanssa, joten kävelimme isää vastaan n. 10 minuutin matkan. Ilma oli jälleen mitä mainioin!

Mikkelissä hetken shoppailtuamme huomasin, että jalat eivät enää jaksaneet kantaa niin hyvin kuin normaalisti. Söin vähän evästä vaatekaupoilla ja ajattelin, että olo menee ohi. Ei mennyt, joten söin vähän lisää. Ei mennyt sittenkään. 

Vasta siinä vaiheessa tajusin, että pieni kävelylenkkimme oli saanut verensokerin laskemaan. En ollut ottanut kävelyä huomioon aamulääkkeessä, koska meidän piti olla kaupungissa shoppailemassa (ts. kävelemässä) vasta, kun voimakkain lääkkeen vaikutus on jo ohi! 

Jalat jaksoivat kantaa vielä, kun jonotimme R-kioskilla minulle Pingviini-tuuttia (joka on muuten Suomen pakastetuin jäätelö!). Sen jälkeen oli päästävä istumaan. 

Istuin penkillä keskellä kauppakeskusta ja söin jäätelöä. En ikinä tekisi niin normaalisti. Puiston penkillä voisin vielä istua irtojäätelön kanssa, mutta sisätiloissa en ikinä. Ehkä tästäkin syystä minuun iski henkinen väsymys. Sisäinen kapina, jota ärsytti koko tauti ja sen jatkuva hoitaminen. 

Ärsytti, että keskittyminen shoppailureissulla menee siihen, että minä saan syötävää. Ärsytti, että joudun syömään glukoositabletteja keskellä vaatekauppaa. Ärsytti, että kaikki suunnittelematon toiminta johtaa aina ikävyyksiin. Ärsytti, että joka hemmetin hetki minun täytyy tarkkailla käyttäytymistäni ja oloani poikkeavuuksien varalta. Ärsytti, että vaikka verensokerini oli matala, en tohtinut etuilla ärrällä vanhaa miestä, joka osti iltalehden ja etsi kolikoita rahapussistaan miljoona vuotta.

Viiden minuutin ajan mieleni oli synkkä ja täynnä vihaa tätä saamarin tautia kohtaan. Jäätelön syötyäni mieleni kirkastui, aivoilla oli jälleen energiaa pitää minut virkeänä ja positiivisena, ja jaksoin taas nousta penkiltä tuhlaamaan rahaa! Ilmeisesti myös kehonkieleni piristyi, koska äitini huomasi minun olevan virkeämpi samalla hetkellä kuin huomasin sen itse. Tai ehkä se on äitien tehtävä... Huomasin myös ajattelevani "hei jee, sain tekosyyn ostaa jäätelöä!".

Joo, tiedän, viiden minuutin diabetes-burnout on ärsyttävän lyhyt. Eikö ookin ärsyttävää, kun joku jaksaa olla koko ajan positiivinen? Mutta trust me, elämä on paljon kivempaa niin!

Tulkitseva lääkäri, rouva ja vihreä alue

Kävin tänään lääkärissä tutkimassa sensorituloksia. Koska väsyttää kovin, kerron lyhyesti.

Lääkäri ei ollut oma lääkärini, vaan vieraileva tähti. Olivat kuitenkin oman lääkärini kanssa tutkineet tuloksia ja pohtineet parannuksia hoitotasapainooni. "Hyvä" ajattelin, koska "ethän sinä edes tunne minua". Pahiten särähti korvaan, kun hän tutki edeltäviä saneluitani tietokoneelta ja sanoi minulla todetun vuosi sitten hyvin pienet, alkavat silmänpohjamuutokset. Joo, tiesin tämän kyllä, mutta olen allerginen sille sanalle.

No, enivei. Eilinen spekulointi sikseen: perusinsuliinia ei vähennetä (kuten eilen itse funtsin), vaan lisätään. Aamuyön nousut ovat johtuneet siitä, että pitkävaikutteisen insuliinin vaikutus ei ole riittävän pitkä, kun pistän sen klo 18 aikaan illalla. Otan iltalääkkeen entisen suuruisena, mutta ajankohtaa siirretään myöhemmäksi iltaan: tästä lähtien otan sen nukkumaanmennessä.

Alkuyön laskut taasen eivät johdu siitä, että perusinsuliinia olisi liikaa, vaan siitä, että korjaan verensokeriani liikaa ennen nukkumaanmenoa. Hölmö minä! Lisäksi aamupalan jälkeiset nousut ja sokerin pysyminen korkealla läpi päivän johtuvat perusinsuliinin puutteesta, ja joudun jatkuvasti ylimitoittamaan ateriainsuliinia korjatakseni tilanteen. Lisäsimme siis aamulääkkeen annostusta parilla yksiköllä.

Summa summarum: perusinsuliinin vähyys aamulla ja päivällä on johtanut siihen, että sokerit nousevat ja joudun korjaamaan tasapainoa jatkuvasti lyhytvaikutteisella insuliinilla. Kun perusinsumäärät on säädetty kohdalleen, korjausten tarve vähenee ja käyristä tutun sahausefektin pitäisi poistua. Mitenhän pääsen pahoista korjaustavoistani eroon? Ja ennen kaikkea: kuinka osaan jatkossa normaalimitoittaa ateriainsut? Aika näyttää!

Oudoista lyhenteistä ei otettu yhdessäkään selkoa, mutta todettiin, että lyhenteiden tulkinta on toisarvoista. Tärkeämpää oli tuijottaa käyriä ja ruokapäiväkirjaa, ja tehdä niiden pohjalta johtopäätöksiä. Vaan enpä tiedä, pedantti insinööri minussa saattaa tivata niitä vielä seuraavallakin lääkärikäynnillä... :)

Odotushuoneessa tutustuin mukavaan rouvaan, jolla myös oli sensorointituloksia kädessään. Hän totesi "pysyykö muka joku tuon vihreän alueen sisäpuolella?". Hyvä kysymys, ja vielä parempi tavoite! Sitä kohti!