Valehtelin

Valehtelen aika usein itselleni kuvittelemalla elämääni normaaliksi. Ajattelemalla, että epäsäännöllinen elämänrytmi on ihan OK esim. viikonloppuisin tai lomalla. Että voin tehdä ihan kaikkea samaa mitä muutkin - valvoa myöhään, syödä milloin sattuu ja mitä sattuu, ottaa pari kaljaa ja viiniä illassa. Ei siinä mitään, vähän ehkä nukuttaa seuraavana päivänä, mutta niinhän kaikkia muitakin.

Paskapuhetta.

Toki en tiedä, millainen olo normaalisti on darrassa. En ryypännyt alle 9-vuotiaana, kun minulla ei vielä ollut sairauttani, joten en osaa sanoa. Monesti kuulee puhuttavan väsymyksestä, pelkotiloista, huonosta olosta, jne. dagen efterinä. Kuulee myös puhuttavan siitä, että vanhemmiten darrat kestävät useita päiviä.

Mitä darra tai paha olo oikeastaan on? Se on elimistön tapa kertoa, että olet tehnyt jotain, mihin elimistösi ei ole tottunut. Se taistelee väliaikaista outoa tilaa vastaan, ja vie puhdin pois päiväksi tai pariksi. Elimistö yrittää siis sanoa, ettei näin kannattaisi tehdä. Ja teemme silti.

Kuten sanoin, en tiedä, onko darrani normaalia pahempi, vai oletanko vain niin. Minulle darrainen olo tulee jo pelkästä epäsäännöllisestä elämänrytmistä - verensokeria on vaikea hallita, kun ei noudata peruspäivärytmiä, johon lääkitys on optimoitu. Sokeri huitelee välillä 15:ssä ja välillä 3:ssa (normaaliarvo on 4-6 mmol/l). Väsyttää, oksettaa, janottaa - kaikki tämä koskematta viinaan edeltävänä päivänä. Eli oletan, koska darra ja epäsäännöllisyys usein linkkautuvat toisiinsa, että darrani on normi-ihmisen darra x2.

Ja miksikö avaudun tästä? Olen teekkariaikoina ja sen jälkeenkin ottanut keittoa ja simaa muiden kanssa, välillä liikaakin. Ajatellut, että olen nuori ja voittamaton, eikä "näin vähästä nyt mitään voi käydä". Että tämä on vain yksi vaihe elämässä ja on ihan OK kokea se muiden kanssa. En haluaisi enää elää niin. Mutta siitä "minästä" irti laskeminen tuntuu olevan hankalaa.

Kun on kerran profiloitunut tietynlaiseksi, kanssaihmisten on vaikea hyväksyä, että yhtäkkiä muuttuisi päinvastaiseksi. Kysytään asioita kuten "eikö seura kelpaa", "oletko raskaana", "onko kaikki ok". Toki on hyvä huomata, että jonkun käytös muuttuu radikaalisti, sehän voisi olla oire jostain vakavasta. Mutta tässä on kyse siitä, etten enää halua riskeerata tulevaisuuttani entisen minäni takia.

Valehtelin ihan pikkuisen, kun kirjoitin profiilitekstin blogiini. "Ei lisäsairauksia". Käytännössä ei toki olekaan. Teoriassa on kyllä. Ja se pelottaa aivan saatanasti.

Diabeteksen hoitoon kuuluvat mm. säännölliset silmänpohjakuvaukset ja virtsan valkuaisainepitoisuuden seuraaminen. Näillä pyritään huomaamaan ja ehkäisemään yleisiä lisäsairauksia: retinopatiaa (http://www.diabetes.fi/diabetestietoa/tyyppi_1/lisasairaudet/silmat) ja nefropatiaa (http://www.diabetes.fi/diabetestietoa/tyyppi_1/lisasairaudet/munuaiset). Sairauksia on muitakin, mutta nämä kaksi ovat itseäni "lähimpänä". En heittele tähän todennäköisyyksiä saada ko. sairaudet, mutta totean, että mitä huonommin saa pidettyä sokerit aisoissa sitä todennäköisemmin hankkii nämä itselleen.

Taannoin, vuoteen 2005 asti, kävin diabeteskontrolleissa Mikkelissä. Vuoden 2003 tai 2004 kontrollissa virtsanäytteeni valkuaisarvo oli kohonnut yli normaalin. Lääkäri epäili, että minulle on kehittymässä nefropatia, diabeteksen aiheuttama munuaissairaus. Verenpaineeni oli kuitenkin vielä normaali, joten mihinkään suurempiin toimenpiteisiin ei ryhdytty. Minun piti vain pitää huolta itsestäni paremmin ja toivoa, että tilanne paranee, tai ei ainakaan pahene.

Olin tuolloin alle kaksikymppinen. Kuvitelkaa, miltä sen ikäisestä nuoresta naisesta tuntuu kuulla, että tärkeä sisäelin on pettämässä. Ja minkä takia? Minun itseni takia. Olin pitkän aikaa täysin varma, että kuolen tähän sairauteen. Siis ennemmin kuin myöhemmin. Teini-iässä tuntui mahdottomalta hallita sokeriarvoja kunnolla. Ja sitä se vähän onkin - hormonit vaikuttavat sokeritasapainoon niin paljon. Muutettuani Lappeenrantaan 2005, munuaiskokeiden arvot ovat olleet kunnossa. En tiedä, johtuiko parissa testissä näkynyt poikkeama tuolloin uudesta mittaustavasta, vai ovatko munuaiseni vahingossa parantuneet. Tiedä häntä, mutta olen helpottunut aina, kun kuulen koetuloksen olevan normaali.

Vuosi sitten kesällä silmänpohjistani otettiin kontrollikuvat. Samana syksynä lääkärini kertoi kuvista tulokset. Silmänpohjissani näkyi hyvin pieniä, diabeteksen aiheuttamia verisuonimuutoksia (retinopatia). Säikähdin helvetisti. Ei kukaan halua kuulla, että oma näkökyky on vaarassa heikentyä, vaikka tietää riskin olevan olemassa. Ei varsinkaan, kun ajattelin, että voisin tyytyä ihan vain odottelemaan, milloin munuaiset ovat taas vaarassa. Koska millä todennäköisyydellä voi tulla kaksi lisäsairautta samalle ihmiselle?

Tänä kesänä kuvat otettiin uudestaan, ja lääkäri tiesi kertoa, että muutokset ovat pysyneet ennallaan. Eivät siis ole ainakaan pahentuneet. Huh. En ollut aiheuttanut itselleni pahempaa tilaa vuoden aikana.

Eli: jos päässäni onkin naksahtanut ja en enää halua elää samaa holtitonta elämää kuin ennen, se johtuu siitä, että pelkään tappavani itseni pikkuhiljaa sillä elämäntyylillä. Samaa tekevät mielestäni kaikki muutkin, jotka eivät pidä huolta itsestään. Diabeetikolle kaikki riskit vain kertaantuvat siksi, että verensokerimme säätely on ulkoistettu mittauslaitteille ja piikeille.

Edelleen sorrun ajoittain siihen elämään, josta muut eivät ole myöskään päässeet irti. En edes usko, että kaikki tosissaan haluavat siitä pois. Minä haluaisin. Alkoholi ei toki ole ainoa asia, jossa kurinpito olisi minulle tarpeen, ruokavaliossa riittää myös sanomista. Mutta pahe kerrallaan :)