Olen ottanut tavaksi, että harrastan liikuntaa aikaisintaan kaksi tuntia edellisen ateriainsuliinin pistämisen jälkeen. Tämä siksi, että pystyn ennakoimaan verensokerini käyttäytymisen edes kohtuullisella tarkkuudella - voimakkain ateriainsuliinin vaikutus on tällöin jo mennyt ohi. Suurilta laskuilta ja vaaratilanteilta pitäisi siis välttyä. Mutta joskus, joko suunnitellusti tai suunnittelemattomasti, liikuntaa tulee harrastettua ennen kahden tunnin rajan ylittymistä.
Olin pääsiäisen vanhempieni luona. He asuvat sen verran kaukana sivistyksestä, että viikonloppuisin sanomalehdet jaetaan keskitetysti vähän matkan päähän kodistamme. Lauantaisin ja sunnuntaisin vanhemmillani on tapana lähteä aamupalan jälkeen "postilenkille", mikä tarkoittaa reilun puolen tunnin kävelyä postilaatikolle ja takaisin. Jos lähden mukaan, en yleensä syö aamiaista ennen lenkkiä, jotta vältyn ikävältä ololta lenkin aikana tai sen jälkeen. Mutta yleensä siis skippaan lenkit aineenvaihdunnallisiin syihin vedoten.
Nyt, koska oli niin mahtava ilma, teki mieli lähteä mukaan. Nälkä oli kuitenkin niin kova, etten malttanut jättää aamiaista syömättä. Jotta välttyisin hypoilta, ateriainsuliinia piti vähentää - mutta kuinka paljon? Jos vähennän liikaa, sokeri nousee liian korkealle, ja lenkki tuntuu tukalalta. Jos en vähennä tarpeeksi, sokeri laskee lenkin aikana liian alas.
Mutulla paras: otin Humalogia 10 yksikköä, kun normaalisti olisin pistänyt 14. Söin aamupalan ja lähdimme matkaan. Otin varmuuden vuoksi suklaata mukaan, jos hypot olisivat sattuneet iskemään.
Eivät iskeneet. Minua uuvutti koko matkan - ensin epäilin syyksi huonoa kuntoani ja liiallista vaatetusta. Mutta kun uupumus oli niin kokonaisvaltaista ja tuntui solutasolla asti (outo tunne, diabeetikot varmaan tunnistavat tämän!), tajusin, että olin vähentänyt lääkettä liikaa. Kun lenkki oli ohi, menin sisälle tankkaamaan vettä janooni ja odottelin olon parantumista sohvalla.
Mittasin sokerin, kun aamupalasta oli kulunut pari tuntia. Se oli 7,5. Olin kuin olinkin vähentänyt lääkettä sopivasti - liikunnan vaikutus vain tuli viiveellä mukaan kuvioihin. Vaan jos olisin ottanut lääkettä normaalisti (ts. liikaa), liikunta olisi takuulla laskenut sokerin jo lenkin aikana liian alas...
Seuraavana päivänä lähdimme ostoksille autolla, jälleen aamupalan jälkeen. Eka stoppi oli Ristiinassa: isukki lähti eri kauppaan kuin minä äitini kanssa - sovimme, että hän tulee hakemaan meitä, kun on saanut omat ostoksensa hoidettua, ja jatkamme sitten matkaa Mikkeliin. Ihme kyllä olimme aiemmin valmiita äipän kanssa, joten kävelimme isää vastaan n. 10 minuutin matkan. Ilma oli jälleen mitä mainioin!
Mikkelissä hetken shoppailtuamme huomasin, että jalat eivät enää jaksaneet kantaa niin hyvin kuin normaalisti. Söin vähän evästä vaatekaupoilla ja ajattelin, että olo menee ohi. Ei mennyt, joten söin vähän lisää. Ei mennyt sittenkään.
Vasta siinä vaiheessa tajusin, että pieni kävelylenkkimme oli saanut verensokerin laskemaan. En ollut ottanut kävelyä huomioon aamulääkkeessä, koska meidän piti olla kaupungissa shoppailemassa (ts. kävelemässä) vasta, kun voimakkain lääkkeen vaikutus on jo ohi!
Jalat jaksoivat kantaa vielä, kun jonotimme R-kioskilla minulle Pingviini-tuuttia (joka on muuten Suomen pakastetuin jäätelö!). Sen jälkeen oli päästävä istumaan.
Istuin penkillä keskellä kauppakeskusta ja söin jäätelöä. En ikinä tekisi niin normaalisti. Puiston penkillä voisin vielä istua irtojäätelön kanssa, mutta sisätiloissa en ikinä. Ehkä tästäkin syystä minuun iski henkinen väsymys. Sisäinen kapina, jota ärsytti koko tauti ja sen jatkuva hoitaminen.
Ärsytti, että keskittyminen shoppailureissulla menee siihen, että minä saan syötävää. Ärsytti, että joudun syömään glukoositabletteja keskellä vaatekauppaa. Ärsytti, että kaikki suunnittelematon toiminta johtaa aina ikävyyksiin. Ärsytti, että joka hemmetin hetki minun täytyy tarkkailla käyttäytymistäni ja oloani poikkeavuuksien varalta. Ärsytti, että vaikka verensokerini oli matala, en tohtinut etuilla ärrällä vanhaa miestä, joka osti iltalehden ja etsi kolikoita rahapussistaan miljoona vuotta.
Viiden minuutin ajan mieleni oli synkkä ja täynnä vihaa tätä saamarin tautia kohtaan. Jäätelön syötyäni mieleni kirkastui, aivoilla oli jälleen energiaa pitää minut virkeänä ja positiivisena, ja jaksoin taas nousta penkiltä tuhlaamaan rahaa! Ilmeisesti myös kehonkieleni piristyi, koska äitini huomasi minun olevan virkeämpi samalla hetkellä kuin huomasin sen itse. Tai ehkä se on äitien tehtävä... Huomasin myös ajattelevani "hei jee, sain tekosyyn ostaa jäätelöä!".
Joo, tiedän, viiden minuutin diabetes-burnout on ärsyttävän lyhyt. Eikö ookin ärsyttävää, kun joku jaksaa olla koko ajan positiivinen? Mutta trust me, elämä on paljon kivempaa niin!
No comments:
Post a Comment