Monday, August 10, 2015

Entä jos en olekaan yli-ihminen?

Ensinnäkin - pahoitteluni pitkästä hiljaisuudesta - olen alkanut tehdä kirjoitustöitä muillekin kuin itselleni, joten diabetesblogi on jäänyt hieman jalkoihin. Nyt halusin kuitenkin kertoa asiasta, jonka epäilen johtuvan sairaudestani. Kiinnostaisi kuulla, onko teillä muilla samanlaisia fiiliksiä ja mitä ne aiheuttavat.

Voiko ihminen olla yli-ihminen?

Kyseessä on eräänlainen yli-ihmisyyden tai ylisuoriutumisen tavoittelu. Tarkoitan yli-ihmisyydellä sitä, että vaadin itseltäni jatkuvasti enemmän kuin mihin olen kykeneväinen. Enemmän, kuin mihin taitoni riittävät. Haluan olla enemmän kuin ihminen, jolla on rajalliset taidot, rajallinen aika ja rajalliset voimavarat. Ihan mahdollista, vai mitä? :)

Luulen kehittäneeni tarpeen siksi, että lääkärit ja hoitajat ovat kertoneet minulle lyhyemmästä eliniänodotteesta, pidemmistä paranemisajoista tavallisissakin sairauksissa, kykenemättömyydestä tiettyihin ammatteihin jne., enkä ole halunnut hyväksyä asiaa. Olen halunnut sairaudestani huolimatta osoittaa, että kykenen siihen mihin muutkin, jos vain haluan.

Lukion historianopettajamme kertoi joskus henkilöstä, joka oli niin itsevarma, että hän tapasi sanoa "JOS minä joskus kuolen". Minulla on vähän sama fiilis - olen kuolematon ja erehtymätön, eikä minulle tule tapahtumaan sitä mitä tapahtuu muille. Luulen pystyväni enempään kuin muut, enempään kuin minä itse - ja petyn, kun en pystykään.

Jännitän esimerkiksi julkisia esiintymisiä, koska pelkään, että paljastun inhimilliseksi; poskeni alkavat punoittaa tai unohdan sanoa jotain, mitä olin suunnitellut sanovani. Esiintymisjännitys ei toki riipu sairaudestani millään tavalla., en vain halua olla millään tavalla heikko muiden nähden.

Turha tunne?

Tunnistan jollain tasolla tavoitteluni turhuuden - entä sitten, jos en olekaan yli-ihminen? Ei ole kukaan muukaan. Ei minun tarvitse olla täydellinen. Riittää että olen oma itseni ja teen parhaani. Olen onneksi päässyt eroon täydellisyyden tavoittelusta asioiden suhteen - olin joskus ihan mahdoton tässäkin! - vaan en itseni suhteen.

Tiedän kykeneväni oppimaan ihan hirveästi uutta. 10 vuotta sitten ainoa kädentaitoni oli näppiksen näpyttely - nyt askartelen, virkkaan, huovutan ja kohta toivottavasti ompelenkin ilman kaavoja ja ohjeita. Olen omaksunut vuosien varrella erilaisia työtehtäviä ja kehittänyt asioita, joissa minulla on itsellänikin ollut paljon kehittymistä. En pelkää, että minulta vaaditaan paljon, oli vaatija sitten joku muu tai minä itse.

Mutta sitä pelkään, että joku luulee minun olevan heikompi tai tyhmempi yksilö sairauteni takia. Minulla on jatkuva tarve todistella, etten ole sen huonompi kuin muutkaan. Että sairauteni on hyvin hanskassa ja kykenen tekemään saman kuin muutkin, ellen jopa enemmän. Että olen fiksu sairaudestani huolimatta.

Muistaakseni kukaan ei ole koskaan epäillyt kykeneväisyyttäni sairauden takia, ainakaan päin naamaa. Mutta olen kerännyt kiukkua ihan varmuuden vuoksi :D

Luontokappale opetti sen, mihin ihmismieleni ei kyennyt

Tajusin asian kunnolla vasta viime viikolla. Yli-ihmisyysongelmani aiheuttaa nimittäin myös "monkey see, monkey do"-ilmiön. Jos joku muu kykenee tekemään jotain, miksen minäkin? Olenhan fiksu ja kykeneväinen, kuolematon ja erehtymätön - pystyn samaan kuin muutkin ihan vain kopioimalla käyttäytymismalleja. Tai niinhän minä kuvittelen.

Elän miehen kanssa, jolla on ollut useita koiria elämänsä aikana. Nykyisen kanssa hän on viihtynyt kahdeksan vuotta. Terrieriksi koira on kovin rauhallinen ja äänetön, ja arvostan kovasti sen tottelevaisuutta ja älykkyyttä. Arvostan miestäni, koska hän on kouluttanut koirastaan näin erinomaisen.

Mieheni käy koiran kanssa lenkillä niin, että koira saa juosta vapaana vierellä. Samoin se on vapaana silloin, kun olemme lenkillä kolmestaan. Sitä pidetään hihnassa vain esimerkiksi toisten koirien lähellä tai ihmisjoukossa.

Alkuun, jos olimme koiran kanssa lenkillä kaksin, en uskaltanut pitää koiraa vapaana. Se ei välttämättä totellut edes hihnassa, joten en luottanut, että se tottelisi minua vapaana ollessaankaan.

Olin ihan maassa, kun en uskaltanut tehdä samoin kuin mieheni. Apina näki, apina halusi kopioida, mutta apina ei pystynyt tekemään. Välillä jännitti olla kotonakin koiran kanssa kaksin, kun en tuntenut sen tapoja, ilmeitä ja eleitä. Mitä jos se haluaa ulos, mutta en ymmärrä? Mitä jos se suuttuu, kun olen sen lähellä? Onkohan minusta sittenkään laumanjohtajaksi?

Pettymys pääsi yllättämään, koska en osannut suhteuttaa mieheni historiaa omaani. Olen itse omistanut ja hoitanut lähinnä kissoja, joten tunnen kyllä niiden eleet ja saan ne luottamaan itseeni. Koirakokemukseni sen sijaan ovat hyvin harvassa ja kovin moninaiset - olen nähnyt hyvin ja huonosti koulutettuja koiria ja kokenut niiden kanssa onnistumisia ja pettymyksiä. Kotona minulla ei ole koskaan majaillut koiraa niin pitkään, että olisin ehtinyt oppia tuntemaan sen paremmin.

Vaan nytpä puhun koiraa jo jonkin verran. Olen oppinut tulkitsemaan koiran eleitä, enkä jännitä sen seurassa. Uskallan pitää sitä vapaana lenkeillä - en niin paljon kuin mieheni, mutta uskallan kuitenkin. Olen edelleen aika varuillani tuntemattomissa paikoissa, tuntemattomien ihmisten ja koirien lähellä. Mutta kaksin meillä menee kivasti.

Koiraa ei kiinnosta, pystynkö ajamaan työkseni taksia

Koiran kanssa olo on opettanut, että on ihan OK, ettei kykene tekemään kaikkea mitä muutkin. Ei ainakaan kannata olettaa kykenevänsä samaan heti - koiran luottamuksen saavuttaminen vaatii aikaa. Ennen kaikkea se on opettanut, ettei sairauteni vaikuta laumanjohtajuuteeni - koira ei mieti mennyttä tai tulevaa, sen käyttäytymiseen vaikuttaa vain tämä hetki. Sitä ei kiinnosta, elänkö vielä 30 vai 50 vuotta, tai pystynkö ajamaan työkseni taksia. Sitä kiinnostaa, kuinka hyvin kohtelen sitä juuri nyt.

Ja miksi kyvyttömyyteni taksiyrittäjyyteen pitäisi kiinnostaa minua tai muitakaan? En voi ajaa työkseni taksia, siispä en sitä tee. Sen sijaan voin tehdä montaa muuta asiaa - jos joku ei siihen usko, olkoon uskomatta. Ei siis liene katastrofi, että olenkin vain ihminen. Vielä kun sisäistäisin tämän itse ;)

No comments:

Post a Comment