Mummolle

Suonette anteeksi pienen hairahduksen pois blogin varsinaisesta aiheesta. Suonette myös anteeksi, jos teksti on hieman sekava, on liikaa tunteita pelissä.

Viimeinen elossa ollut isovanhempani kuoli pari viikkoa sitten. Parin viikon ajan olen pohtinut, mitä hänen olemassaolonsa merkitsi minulle. En halua kertoa liikaa yksityiskohtia toisen elämästä, joten pidän tarinani lyhyenä.

On surullista, mutta luonnollista, että lapsuusmuistojen ihmiset alkavat kadota elämästä aikuistumisen myötä. Kun näin tapahtuu, haluaa kaivaa muistojensa seasta kaikki tärkeimmät neuvot ja tapahtumat ja pitää niistä kiinni. Ihanien asioiden, keskustelujen, elämänohjeiden ja tilanteiden keskeltä mieleen nousee myös yksi ikävä muisto. Tietenkin se liittyy diabetekseen.

Juttelimme aika paljon asioista viime vuosina. Muistelimme lapsuutta ja pohdimme elämää ylipäätään. Yhdessä keskustelussa mummo kertoi, etten halunnut pienenä syödä makeaa, koska siitä tuli paha olo. Hän kertoi, kuinka häntä harmitti, ettei tajunnut minun olevan sairas. Vaikka sairasti itse samaa tautia.

Muistan surulliset kasvot, jotka tämän minulle kertoivat. Sydäntä särkee ajatella, että mummo syytti itseään moisesta. Yritin kertoa, että en ole koskaan syyttänyt häntä siitä, ettei hän huomannut. En ole koskaan edes ajatellut, että sairaus olisi pitänyt huomata aiemmin, tai edes, että sen olisi voinut huomata aiemmin. Olen vain äärimmäisen kiitollinen siitä, että äitini tajusi, mistä on kyse, ja että saan parasta mahdollista hoitoa tälläkin hetkellä.

Diabetes koskettaa sairastuneen lähipiiriä monella tavalla. Tärkeintä on oppia hallitsemaan sairautta niin, ettei se hallitse elämää. Sairauden ei saa antaa lamaannuttaa eikä pelottaa. Virheitä tapahtuu siinä missä muillakin elämän osa-alueilla - niistä pitää oppia ja sen jälkeen jatkaa matkaa.

Toivon, että mummo pystyi jättämään asian taakseen. Mummolla oli diabetes (tyyppi 2), ja hän eli yli 90-vuotiaaksi. Pitkän iän salaisuuden jo tiedänkin: elämää ei saa ottaa liian vakavasti. Tämän neuvon pidän kirkkaimpana mielessä. Jospa minäkin voisin joskus sanoa olevani ysikymppinen :)